Maailman laajuinen keskoslasten päivä 17.11.2012

Tänään vietetään kolmatta maailman laajuista keskoslasten päivää. Tämän päivän inspiroimana aloitan meidän tarinamme kevyenä syntyneen ja perheen elämästä. Toivon, että myös meidän tarinamme toimii vertaistukena niille, joille keskoslapsen syntymä on täysin uusi ja pelottava tilanne, niin kuin se meille oli maaliskuussa 2010.

Sanni syntyi kiireellisellä keisarinleikkauksella maanantaina 1.3.2010 rv 26+5, painoa 655 g ja pituutta 32 cm, Kuopion yliopistollisessa sairaalaassa.

Ote päiväkirjasta:

Maanantai 8.3.2010 viikko Sannin syntymästä

Mie pääsin lauantaina pois sairaalasta. Toipuminen oli tosi nopeeta, lääkäritkin ihmettelivät. Ja torstaina rupesin jo puhumaan, että voisin lähteä kotiin. Perjantaina lääkärin kanssa keskustellessani sovittiin, että lauantaina lähden. Hän evästi minua ja muistutti, että olen nyt toipumassa synnytyksestä, leikkauksesta, raskausmyrkytyksestä ja HELLP-syndroomasta, joten parempi ottaa tosi iisisti eikä missään nimessä mennä heti shoppailemaan - no onneksi en ole shoppailuihmisiä, niin ei tullut mieleenkään. Kalpan pelissä tosin käytiin silloin lauantai-iltana, mutta siellä meillä oli onneksi istumapaikat ja mie istua jökötin siinä paikallani koko pelin ajan. Ja Kalpa voitti vaikka Ilves tiukasti laittoikin vastaan.

Mulla oli vakava raskausmyrkytys ja sen myötä vielä HELLP-syndrooma, jonka seurauksena miun veriarvot heitti ihan häränpyllyä ja verihiutaleet (trombosyytit) rupesivat laskemaan liian alas eli verenhyytyminen estyi. Ja vaarana oli, että rupean vuotamaan.

Kaikki siis oikeastaan alkoi maanantaina siitä kun edellinen yö oli todella tuskainen mun "närästyksen" kanssa. Siis loppupelistä mullahan ei kuitenkaan ollut närästystä vaan se oli maksa, joka alkoi myrkytyksen takia turpoomaan ja aiheutti järisyttävän kivun. Siihen asti mulle oli toitotettu, että ylävatsakivun olisi pitänyt olla pantamaista. Mullehan vielä sunnuntainakin annettiin kaikenmaailman närästyslääkkeitä, mutta ei Rennie et co. kipua mihinkään vienyt - ainut mikä toimi maanantaiyöhön asti oli kipulääke.

Maanantaiaamuna olin tuskissani. Kun hoitaja tuli aamukierrolle hän huolestui tosissaan ja ihmetteli miksi en ollut hälyttänyt ketään paikalle. Sanoin, ettei tähän kipuun auta mikään. Puolen päivän aikaan pääsin lääkärin (apulaisylilääkäri Maija-Riitta Orden - aivan huippulääkäri) luo, joka ultrasi ja arvioi tilannetta yhdessä toisen lääkärin kanssa, joka oli tutkinut minut silloin kun Kuopioon tulin. Siinä ultratessaan Maija-Riitta sanoi yhtäkkiä, että hänellä on sellainen intuitio, että tänään pitää leikata. Ja kysyi multa, että mitäs mieltä minä olen. No, miehän olin sitä mieltä, että hänen haltuun. Siinä sitten päättivät, että kahden tunnin päästä on leikkaus. Vielä ennen kun minua lähdettiin valmistelemaan leikkaukseen, niin hän ultrasi vauvan nenän ja sanoi, että on kaunis nenä. "Hyvä juttu", Maija-Riitalle kuulemma nenä on tärkeä. Itsellään hällä on kaunis suora kapea nenä. Hän vielä antoi ultrakuvan siitä nenästä, jota en kyllä osannut kuvasta katsoa.

Huoneeseen päästyäni heti soittamaan Pasille, että kiiruulla Kuopioon. Pasi lähti Mikkelistä ajamaan ja kerkesi just saikulle, kun mulla alkoi leikkaus. Onneksi. Ennen leikkausta soitin muutaman puhelun läheisille ja itkin, että nyt vauva syntyy. Jossain vaiheessa hoitaja tuli huoneeseen ja tokaisi tiukasti, että "nyt se puhelin pois ja lopeta tuo itkeminen, olet menossa leikkaukseen". 

Miut leikattiin selkäydinpuudutuksella, joten olin tilanteen tasalla koko ajan. Makasin siinä leikkauspöydällä kuin ristiinnaulittu ja kallistettuna vasemmalle. Itse leikkaus kesti ehkä vartin verran. Pasi kuikuili sinne verhon taakse ja näki toimenpidettä. En ikinä unohda sitä näkyä, kun vauva nostettiin mahasta ja Pasi esitti mulle kuinka vauvan sormet ja varpaat viuhto. Sitten joku sanoi, että tyttö tuli ja voi kuinka terhakka. Vauva puettiin avaruuspukuun ja kiidätettiin teholle. Pikkuisen kuultiin sellaista vaimeaa nyyhkytystä.

Sen jälkeen minut ommeltiin ja siirrettiin heräämöön. Kaks päivää olin sillä heräämisreissulla teholla ja siinä vaiheessa mun tila meni tosi huonoon kuntoon. Olin kyllä itse tajuissani koko ajan enkä todellakaan tiennyt, että tilanne oli paha - onneksi. Jano oli aivan valtava koko ajan ja en saanut kuin kostuttaa suuta. Kaikilta, kuka ikinä kävi miun luona kysyin, että saanko vettä ja ne vaan anto mulle pilliä, että kostuta tästä. Kaks päivää juomatta oli ihan hirveetä. Varsinkin kun ekana yönä kuulin kun hoitajat keskusteli vichy-vesien eroista - voi että mie kärsin. Teholla maatessani pääsin kuulemaan omaa kuorsaustani. Se oli jännä tunne kun on houreissaan, mutta tajuissaan ja tuntee kuinka vaipuu "uneen" ja aloittaa kuorsauksen. 

Kun sitten keskiviikkona minua lähdettiin siirtämään osastolle, niin matkan varrella käytiin katsomassa vauvaa sängyn kanssa. Se oli aika järkyttävä hetki, koska silloin vasta tajusin kuinka oikeasti pieni vauva onkaan. Ja kyyneleet vaan valui, enkä pystynyt puhumaan mitään. Pasi toi mulle heti syntymän jälkeen valokuvan vauvasta, jota siihen asti olin katsellut ja ylpeänä äitinä esitellyt kaikille, ketkä sänkyni luona kävivät. Mutta se oikeasti näkeminen oli rankka hetki. Kun olin takaisin omassa huoneesa surkuttelin Pasille, etten sanonut omalle vauvalleni mitään. 

Keskiviikkoiltana pääsin eroon kaikista letkuista ja katetreista ja jalatkin toimi heti. Torstaista eteenpäin pääsin käymään vauvan luona aina kun halusin. Tosin ajatus vauvateholle menosta oli tosi vaikea. Mitä minun pitää siellä tehdä? Maitoa rupesi heti heruttamaan ja aloitin lypsyn. Maito pakastetaan ja sitä on nyt ruvettu antamaan jo vauvalle.

Perjantaina sain sellaisen informaatiotulvan, että olin ihan pyörällä päästäni; juttelin lastenlääkärin, sosiaalityöntekijän, ädinmaitokeskuksen emännän ja gynekologin  kanssa. Silloin tuntui, että nyt arki iski sellaisella voimalla vasten kasvoja. Kaiken lisäksi tulin kauhean surulliseksi ja vähän masentuneeksi ja koko se sairaalaympäristö rupesi ahdistamaan, koska olin yksin siellä (Pasi Joensuussa). Suurin huoli oli, että kuinka vauva selviytyy tästä kaikesta. Onni oli, että pääsin pois ja takaisin kotiin lauantaina. Kotona erehdyin lukemaan Kevyt.netin keskustelufoorumia ja silmiin osui tarina vauvasta, joka ei selviytynyt vaan kuoli 3 kk:n ikäisenä. Suuri ahdistus iski, minä kotona, vauva Kuopiossa. Nyt on mieli tosi paljon parempi ja hyvinkin positiivinen. 

Tänään kävin neuvolassa poistattamassa tikit haavasta. Ja samalla juttelemassa ja tsekkauttamassa itseni neuvolassa. Verenpaine mulla on edelleen koholla ja joudun syömään verenpainelääkkeitä. Lääke aiheuttaa mulle huippausta ja poskien kuumotusta ja punaisuutta. Mutta muutoin miun kunto on hyvä, pystyn tekemään rauhallisia kävelylenkkejä ja muutenkin olemaan aika normaalisti. Ainut, että en voi nostella painavia tavaroita. Tänään saunoinkin ihan vastan kanssa ekan kerran pitkään aikaan. Se oli nautintoa.

Kotona ollessa on vähän orpo olo kun olen äiti, mutta mulla ei ole vauvaa tässä. Onneksi heti huomen aamulla lähdetään ajamaan Kuopioon ja ollaan keskiviikkoon siellä. Toiveissa on, että päästäisiin antamaan vauvalle kenguruhoitoa, jota ei vielä hengityskoneen kanssa olla pystytty antamaan. Tänään oli paino 740 g, joten viikossa on tullut melkein 100 g lisää. Tilanne vauvalla on tällä hetkellä vakaa. Se lastentehon hoitohenkilökunta on aivan ihanaa ja siellä tuntee tosiaan, että vauva sekä vanhemmat saa huippuhoitoa.

Mie muuten olen nyt äitiyslomalla, joka alkoi virallisesti 2.3. Olen kuitenkin jollain erityislomalla nyt, koska multa ei vähene se lasketun ajan mukainen loma.